Vappu tuli ja meni. Onnistuin raahaamaan itseni vappulounaalle siskoni, äitini ja kälyni kera. Oli oikein mukava päivä mutta illalla väsymys oli suuri. Tänään (sunnuntaina) olisi tarkoitus mennä vielä siskontytön syntymäpäiville. Ihanaa mennä perheen pariin muutamaksi tunniksi, syömään äidin valmistamia  herkkua MUTTA! Aina kun on jotain menoa viikonloppuna olen ihan kuollut koko viikon. Eli se mitä teen viikonlopun aikana vaikuttaa koko seuraavaan viikkooni. Jos makoilen vain kotona telkun ääressä enkä mene mihinkään tai tee mitään, on seuraava viikkoni ns. turvattu. Eli aamuisin on vähemmän oksettava olo ja saa itsensä suht hyvin ylös. Mutta heti kun on pikkaisenkin jotain ohjelmaa viikonlopun aikana ovat arkiaamut niin uskomattoman vaikeita. Tästä johtuen yritän pitää viikonloput mahdollisimman tyhjinä ja toimettomina, että sitten jaksaa töissä.

Tässä yhtenä päivänä mietin että mikä on minun roolini elämässä ja tässä maailmassa? Voiko tosiaan olla niin, että ihmiselämä on tarkoitettu vain työntekoon? Siihen että makaan sängyssä tai sohvalla ja juoksen vessassa vain jotta voisin taas seuraavana päivänä käydä töissä. Onko oikeasti niin että se ihmisarvoinen elämä, josta niin puhutaan, on sairaiden kohdalla sitä että pystyy vain käymään töissä? Jos en kävisi töissä, voisin tehdä jopa jotain mukavaa viikonloppuisin ja mikä uskomattominta, jaksaisin ehkä tehdä jotain iltaisin. Ehkä jopa lähteä kavereiden kanssa ulos, tai vaikka oikein pitkälle kävelylenkille koiran kanssa (toki jonnekkin missä on ulkovessoja lähettyvillä). Olen huomannut että kun olen vaikka kuukauden lomalla ensimmäiset kaksi viikkoa menee voimien keräilyyn ja nukkumiseen. Seuraavat kaksi viikkoa olenkin hieman pirteämpi ja pääsen vihdoin tekemään asioista joista minä nautin. Mutta onko se oikein että pääsen tekemään asioita joista itse nautin, jotka edesauttavat mielenterveyteni vireyttä, ainoastaan silloin kun minulla on kesäloma. Tai ehkä valitan vain turhasta. Onhan se nykymaailman tahti, että työtä tehdään vaikka 18h päivässä jos niin vaaditaan, ja sitten kun on omaa aikaa (harvoin) hoidellaan niitä ihmissuhteita. Ja sitten vielä ihmetellään että miksi lapset ja aikuiset voivat niin pahoin, miksi avioliitot kariutuvat ja miksi vanhemmilla ei ole aikaa enää lapsilleen.

Miten hienoa olisikaan jos voisi vain hankkia sen pienen mökin jostain luonnon keskeltä, olla omavarainen, eikä riippuvainen töistä tai rahasta. Sielu ja kroppa lepäisivät :) Saisi sairastaa rauhassa (tosin rahattomana voisi olla vaikeaa päästä sairaalahoitoon).

Tänä kesänä aion alkaa käyttämään paljon hulmuavia hameita, jotka eivät kiristä mahan kohdalta tai mistään muualtakaan. Ihan hienoa että nykymuoti on sellaista hulmuavaa ja isoja tunikoita jne. Mutta valitettavasti kun on lihavampi naisihiminen, niinkuin allekirjoittanut, niin lepattavat tunikat eivät ole se kaikista kaunein vaihtoehto mihin pukeutua. Niissä sitä näyttää vieläkin isommalta ja lihavemmalta kuin mitä oikeasti onkaan. Ja usein tunikoissa on se inhottava puoli että ne suurentavat mahaa entisestään. Vaikka minulla ei mahani kanssa enää ongelmia olekaan (ulkoisia siis) niin silti en halua näyttää siltä kuin olisin raskaana, etenkin kun se maha oikeasti ei edes ole kovin suuri (ellei se ole poikkeuksellisen turvonnut). Mahasta vielä sen verran että minulle on tehty vatsan alueelle siis 8 leikkausta. Paksunsuolenpoiston yhteydessä kolme, avannetta leikattu kerran,  avanteen sulku, kaksi ahtaumaleikkausta sekä abdominoplastia. Avannetta ei enää ole, tilalla on kovin sairas j-pussi (asiaa tuntemattomille sen verran että j-pussi on peräsuolena toimiva säiliö joka rakennetaan ihmisen omasta ohutsuolesta, sitä ei näe ulospäin millään tavoin). Avanne (eli siis keinotekoinen ulostepussi vatsan päällä roikkumassa) on tulossa heti kun siihen suostun... Jälleen yksi asia minkä kanssa kamppailen kovasti. En vain voi uskoa että elämäni paranisi millään tavalla avanteen laittamisen ansiosta. Vaikka sitä minulle koko ajan toitotetaan. Ahdistaa jo pelkkä ajatus siinä määrin, että alan voida pahoin kun ajattelen asiaa.

Olisi ihanaa tuntea ihminen jolla on avanne, mutta itse olen sen verran ujo ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä ihminen (lähinnä vessa ongelmani takia), että minun on todella vaikeaa otta yhteyttä ihmisiin vaikka he ojentaisivatkin auttavan kätensä. Kuulun myös yhdistykseen jossa on paljon kaltaisiani ihmisiä, mutten ole vielä kertaakaan uskaltautunut yhteenkään yhdistyksen tapaamiseen. Olen ollut jäsenenä  melkein jo 10 vuotta. Eli voin siis sanoa, että sairauteni ei vaikuta minuun pelkästään fyysisesti vaan myös paljon henkisesti. Valitettavasti vain suomessa ei sitä henkistä apua tunnu saava vaikka pyytää. Ja kun joutuu kaiken tämän kanssa kulkemaan yksin, niin väistämättä sitä lamaantuu ja pysyy  niissä tutuissa piireissä. Sieltä lähteminen onkin sitten niin kovin vaikeaa. Ehkä vielä joku päivä :)