Tänään oli taas sellainen päivä että hohhoijaa. Olen siis yrittänyt hakea jonkinlaista apua  pahenevaan masennukseeni jo vuosia. Nyt sain vihdoin itseäni niskasta kiinni (tuossa kuukausi sitten) ja varasin terkalle ajan puhuakseni masennuksestani. Lääkäri oli oikein mukava ja meillä menikin sellaiset 45min jutellessa ja sainkin selitettyä asiani hyvin, ilman että aloin parkua. Lääkäri antoi sitten numeron psykiatriselle sairaanhoitajalle ja käski soittaa jo ihan saman päivän aikana. No minä tyttö sitten töistä käsin soittelin hoitajalle. Heti ensimmäisenä hoitaja sanoi ettei hän voi ottaa asiakkaita koska kaikki ajat ovat jo varattuja. Sen jälkeen hän jääkin sairaslomalle elokuuhun asti, joten sen jälkeen voi ottaa uudemman kerran yhteyttä. SIIS MITÄ MITÄ MITÄ!?!?!?! Kerrankin sain itseäni niskasta kiinni ja yritin saada tämänkin homman hoidettua. ELÄKÖÖN suomen terveydenhuolto! Ei sitten kukaan ajatellut että tuolle hoitajalle voisi hankkia sijaisen?!?! Tämähän ei siis ole hoitajan oma syy, ihmettelen vain että ihmiset voidaan jättää heitteille tällä tavalla.

Hoitaja ehdotti sitten että voisin tietysti yrittää soittaa lääkärille ja tätä kautta jos saisi suoraan ajan varattua psykiatrille, mutta se tuskin onnistuisi, etenkin kun en syö edes masennuslääkkeitä. Eli psykiatrille ei pääse ennenkuin on käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla ja ellei syö masennuslääkkeitä. Siis miksi ihmeessä niitä masennuslääkkeitä tuputetaan joka hemmetin tuutista? Minä en halua lääkitä jotain joka ei lääkitsemisellä lähde pois. Onko se niin vaikea ymmärtää? No yksi vaihtoehto oli sitten että ottaisin yhteyttä Valkonauhaliittoon. Kävinpä sitten katsomassa netissä tietoa tuosta liitosta. Ja olisihan se pitänyt arvata, joku kristillinen hömpänpömppähän se. Anteeksi nyt vain, mutta en ole kristitty, minulle jumala on lähinnä lasten satu, joten miten tämän nyt pitäisi minua auttaa? Toki, pakko myöntää, en ole koskaan ollut seurakunnan terapeutilla tai minkään muun uskonnollisen liikkeen terapiaistunnoissa joten voihan olla ettei itse terapia istunnoissa ole mitään uskonnollista. Mutta silti en halua olla missään tekemisissä oman uskontoni vastaisen liikkeen kanssa. Minusta on myöskin omituista ettei hoitaja kysynyt olenko edes kristitty. Ehkä jopa loukkaavaa, etenkin kun en ole. Eli ainoa mitä suomen terveydenhuollolla on minulle tarjota on lämmintä kättä, eioota sekä uskontoa. Hienoa!

Nyt tietysti voin odottaa sen kolme kuukautta ja ottaa uudestaan yhteyttä sen jälkeen tuohon psykiatriseen sairaanhoitajaan, mutta minulta on vienyt melkein 10-vuotta ottaa yhteyttä lääkäriin masennukseni tiimoilta. Tämä ei ole sellainen asia josta olisin joka päivä mainitsemassa taikka soittelemassa asioistani ventovieraille ihmisille.

Ja tietysti, koska soitin hoitajalle töistä käsin, saivat lähimmät työkaverini myös huomata, että kaikki ei ole ihan niinkuin pitäisi. Olin tulossa toimistosta ulos ja kollegani istuivat pöydän ääressä syömässä lounastaan. Kaikki olisi ollut ihan hyvin, ellei toinen heistä olisi kysynyt että "onko sinulla kaikki hyvin?" Sitten se tuli, se itku siis. Se itku jota ei ole tullut enää vuosiin, joka on kasaantunut paksuksi siirapiksi jonnekin sydämen kätköihin vain odottaen oikeaa hetkeä jolloin purkautua. Ja nyt se hetki sitten tuli. Siinä jonkin aikaa nikottelin ja kerroin ahdistuksentani, taistelustani, kivuistani jne kahdelle työkaverilleni. No ei siinä mitään sen kummoisempaa, molemmat olivat tosi mukavia ja yrittivät tukea eikä minulle jäänyt sellainen olo että minun olisi tarvinnut hävetä. Olo tuntui hetken aikaa paremmalta, sillä minusta tuntui että työkaverini todella ymmärsivät hätäni ja olivat valmiita auttamaan.

Mutta jokatapauksessa, nyt kaikki on sitten ilmassa. En saanut mitään apua masennukseeni jota olen jo vuosikausia piilotellut mutta ainakin kävi myös itselleni selväksi, paremmin kuin koskaan, että minä todella tarvitsen apua henkiseen pahoinvointiini ja masennukseeni ennenkuin teen jotain mitä en voi perua. Mutta kävi myös selväksi että se hoidon saaminen on todellakin taistelun takana. Psykiatrinen sairaanhoitajakin sanoi, kun kommentoin aika rajusit suomen terveydenhuollon toimivuutta, että ei sekään, että pääsee terapiaan takaa vielä mitään. Sitten alkaa kuulemma sopivan terapeutin metsästys jolla on aikaa jne. Valitettavasti minun tapaukseni on vielä varmasti sen verran hankala että ihan muutaman kuukauden terapialla ei välttämättä vielä kovin pitkälle pötkitä.

Jos olisi rahaa niin ei olisi tätäkään ongelmaan, menisin suorinta tietä yksityiselle psykologille/psykiatrille. Mutta niinhän se on että rikkaat elää ja köyhät pysyttelee  hengissä.