Katselin tässä juuri elokuvaa jossa pääosan esittäjällä (naisella) oli oikein ihana paksu tukka. Juuri sellainen jota minä olen aina halunnut (ja joskus omannutkin). Rupesin taas tiirailemaan omaa tukkaani ja totesin että se on ohentunut entisestään ja mielestäni se näyttää siltä kuin minulla olisi kaksi karvaa päässä. Mitäköhän kela vaatii, että saisi peruukkiin rahoituksen. Ei riitä että on sairas, pitää vielä syödä lääkkeitä jotka vievät sen viimeisen naisellisen rippeen mitä sinusta ehkä löytyisi, eli hiukset. Muodoton, hiukseton sairas ihminen. Erittäin viehättävää. Miksi ihmeessä poikaystäväni edes pysyy luonani? Säälistä? Ehkä, ken tietää. Nyt kuitenkin haaveilen niinkin pinnallisesta asiasta kuin ihanasta paskusta tukasta ja kiharoista.

Koko tämän viikon olen ollut todella väsynyt töissä. Illalla kun tulen kotiin en välttämättä muista edes mitä aamulla on tapahtunut. Sen tiedän että työkaverit varmasti pitävät minua laiskana ihmisenä. Olen huomannut että minun pitää istua aina tilaisuuden tullen. Kun muut seisovat, niin minä istun koska en jaksa seisoa. Ei siksi että fyysinen kuntoni olisi huono, vaan ihan vain siksi että olen niin uskomattoman väsynyt. En jaksa edes pysyä pystyssä. Ja kun istuudun, jään siihen niin pitkäksi aikaa kunnes on aivan pakko nousta ylös ja tehdä jotain. Parhaiten onnistun olemaan ahkera kun pitää tehdä opetussuunitelmaa ja aktiviteetti suunitelmia. Silloin voin vain istua ja tuhertaa jotain kynälläni eikä kukaan tiedä, että aivoissani ei tapahdu mitään ZZZZZzzzzzz. Tosin onnistun sentään jotain saamaan aikaiseksikin töissä, että en sentään koko aikaa tyhjänpanttina istu, mutta istuisin jos voisin. Herääminen aamulla on aina samaa tuskaa, olin sitten nukkunut 14h tai 5h ja kaikkea siltä väliltä on myös kokeiltu. Sitä, mistä tämä väsymys johtuu, en tiedä, lääkärit eivät tiedä, kukaan ei tiedä. Ja silloinhan siihen ei saa myöskään mitään apua, kun ei tiedetä mitä pilleriä siihen voisi määrätä. Lääkärit lähinnä sanovat, että valitettavasti väsymykselle ei voi tehdä mitään. Mutta ei elämä voi ihmisellä näinkään jatkua. Etenkään jos haluan töissä käydä.

Tänään kävin kaveria moikkaamassa sairaalassa. Oli taas ihanaa kävellä auringonpaisteessa ja turista kaikesta mitä mieleen tuli. Olemme kaverin kanssa niin samanlaisia ja silti niin kovin erilaisia. Siksi varmasti tulemmekin hyvin toimeen. On ihanaa tietää että maailmassa on toinen ihminen joka ainakin osittain tietää miltä minusta tuntuu. Kaverini on myös sairas, mutta eri tavalla. Molemmat olemme joutuneet viettämään pitkiä aikoja sairaalassa nuoruudessa ja myös aikuisena.Hän on minulle erittäin tärkeä ja tulee varmasti olemaan elämässäni koko loppuelämäni. Toki minulla on muitakin ystäviä joita rakastan ja jotka ovat minulle todella tärkeitä. Mutta täysin terve ihminen ei voi koskaa tietää miltä tuntuu kun on vajavainen, erilainen. Terveiden ystävien kanssa voi sitten jutella muista asioista ja teeskennellä hetken olevansa samanlainen kuin kaikki muut. Ilman ystäviäni ja heidän tukeaan en varmasti olisi tässä enää. He ovat nähneet minut aivan pohjalla, ja nähneet nousuni pohjalta taas hieman ylemmäs. Pinnalle en ole vielä koskaan päässyt, ehkä joku päivä :) Kiitos siis kaikille ystävilleni jotka varmasti itse tietävät keitä ovat. Ilman teitä en olisi pärjännyt.

Mutta nyt loppuu nämä imelyydet.
Taitaa olla aika mennä nukkumaan.
Lauantaina klo 22 aikoihin *huoh* ei vaan jaksa.