Tänään tajusin jotain. Olen aina halunnut itselleni akateemisen koulutuksen. Onnistuin kuitenkin opiskella itselleni "vain" ammattikorkeakoulu tasoisen tutkinnon. Olen ollut jonkin aikaa pettynyt itseeni ja valintaani sillä toivoin aina pääseväni kunnon uraelämään kiinni. Mutta nyt tajusin että jos olisin hakeutunut alalle jolla luodaan uraa en olisi pärjännyt. Samoin jos olisin halunnut opiskella maisterin paperit olisin joutunut opiskelemaan vielä vuoden lisää nykyiseen tutkintooni verrattuna, mutta juuri kun opiskelin viimeistä vuotta tautini alkoi pahenemaan oikein kunnolla. Eli en olisi jaksanut/pystynyt opiskelemaan enää vuotta pidempään. Sitä paitsi, kaiken sairastelun keskellä, onnistuin kuitenkin lukea itselleni ammatin ja vielä ihan hyvillä arvosanoilla, sekä vieraalla kielellä. Jotain haastetta sentään :)

Opintojeni tie oli rankka ja monesti luulin että se katkeaa jo ennenkuin oli edes kunnolla alkanut. Ensimmäisen opiskelu vuoteni jälkeen ahtauma, joka oli  minua vaivannut jo vuoden verran, päätti oireilla oikein kunnolla. Vietin melkein jokaisen viikonlopun sairaalassa jonne minut yleensä vietiin ambulanssilla. Ja jos en uskaltanut soittaa ambulanssia (ihanista ambulanssikuskeista ehkä joku toinen kerta enemmän) olin kotona monia tunteja hirveissä kivuissa. Tuollaisen viikonlopun jälkeen sitten menin takaisin opiskelujen pariin, kunnes seuraavana viikonloppuna sama juttu. Ja miksi juuri viikonloppuina? Koska silloin pystyin syömään muutakin kuin suklaata, juustopalloja (naksuja) ja pinaattikeittoa. Olen aina ollut ruoasta riippuvainen ja syönyt enemmän kuin oman osani. Sairaus joka pakottaa minut olemaan syömättä on pahinta mitä minulle voisi tapahtua, ja ahtauman kautta sain todella tietää millaista on pakonomainen syöminen vaikka tietää, että joutuu seuraavana yönä ambulanssilla sairaalaan hirvittävissä kivuissa. Koskaan elämässäni en ole vastaavia kipuja joutunut kärsimään ja toivon etten koskaan uudestaan joudu sellaista kokemaan. Opiskelujeni aikana minulle tehtiin kaksi ahtauma leikkausta. Lopulta pääsin siitä eroon samana vuonna kuin valmistuin. Mutta sitten alkoi J-pussin kunnollinen repsahtaminen.

Joka tapauksessa olen ylpeä tutkinnostani ja siitä että onnistuin kaiken tuon keskellä opiskelemaan. Ja vaikka halu takaisin opiskelemaan on todella suuri, tiedän että näin sairaalta ihmiseltä se ei vain onnistuisi, ei vaikka halu olisi kuinka suuri. Minulle tutkintoni ja ammattini on siis jotain paljon suurempaa kuin vain tutkinto. Se on osoitus siitä, että vaikka olisin kuinka huonossa jamassa, olen silti kykeneväinen toimimaan ja saamaan jotain aikaiseksi. Kaikesta väsymyksestä, kivusta, ahdistuksesta ja pelosta huolimatta tässä minä olen, työelämässä ja mukavassa ammatissa. Minulla ei siis ole mitään häpeämistä siitä etten olekaan akateemisesti koulutettu tai edes kovin fiksu. Mutta minulla on kestävyyttä, halua, rohkeutta ja kunnianhimoa enemmän kuin monella muulla ihmisellä. Moni minun tilanteessani olisi luovuttanut ja mennyt helpoimman kautta, enkä olisi edes moittinut itseäni siitäkään. Minulle on vuosia hoettu kuinka laiska olen, enkä tule saamaan mitään aikaiseksi. En ole laiska! Olen väsynyt, ne ovat kaksi aivan eri asiaa. En ole saamaton, olen sairas, jälleen kaksi eri asiaa. Nyt aion antaa itselleni luvan olla sairas ja väsynyt, en aio enää teeskennellä muiden vuoksi. Jos joku haluaa pitää minua laiskana on tervetullut viettämään yhden päivän minun kengissäni ja voi sitten tulla kertomaan minulle kuinka "laiska" minä olen.

Tallaisia asioita mietin tänään kotimatkalla bussissa kun suolta väänsi ja kiersi ja rukoilin ettei se räjähdä keskelle bussia. Tätä on alkanut tapahtua koko ajan useammin ja useammin. Kohta en ole enää kykeneväinen kulkemaan bussilla töistä kotiin, ellen ole koko päivää syömättä. Surullista.

Ruoka vai työ? Kumman sinä valitsisit?