Kahden vuoden kriisi on selkeästi nyt päällä. Tuntuu siltä että mitä tahansa toinen sanoo, se ärsyttää ja mitä tahansa minä teen (tai minun tapauksessani en tee) ärsyttää taas toista. En ole siivousintoilija, ja kotini on usein sekainen, ihan jo senkin takia että en vain jaksa. Avopuolisoni taas selkeästi haluaa puhtaan kodin jossa kaikki on pakoillaan eikä tavaraa saa olla lattialla. Olemme molemmat yhtämieltä siitä, että paskaista kotia emme halua, eikä kotimme sitä onneksi olekaan, vain kovin sekainen aika-ajoin. Ärsyyntymistä aiheuttaa sekin, että itse haluan pestä lattiat kerran parissa viikossa, avomieheni taas ei ymmärrä mitä intoa on pestä lattioita kun ne kuitenkin pari kertaa tai kerran viikossa kuitenkin imuroidaan. Miten selittää miehelle, että lattiat pitää pestä? Ei riitä, että ne vain imuroi, koska lika ei lähde imurilla. Ei tajua ei.

En saisi valittaa. Avokkini on todella ihana, hän pesee melkein aina pyykin, laittaa useimmiten tiskit ja ennen sairaslomaani imuroi joka toinen viikko ja minä vastaavasti joka toinen. Nyt kun olen sairaslomalla ja makoilen vain kotona, on ihan reilua, että minä imuroin ja siivoan kotona enemmän. Mutta minun siivoukseni ei kelpaa. En vain näe sekaisuutta samalla tavalla kuin hän. Minua stressaa sairauteni, masennus, väsymys ja eniten se, että olen koko ajan kivuissa. Joskus tulee ärähdettyä ilman syytäkin. Tästä on nyt tullut jokin kulmakivi. Ei saisi ärähdellä eikä olla vihainen tai ärtynyt. Ymmärrän ettei se koko ajan olisikaan mukavaa, mutta jos nyt pari kertaa viikossa ärähtää onko se tosiaan niin paha? Avokkini on itse kovin rauhallinen, eikä räjähtelevää laatua niinkuin minä olen. Olenkin yrittänyt selittää, että räjähdän helposti, ja sitten taas unohdan nopeasti miksi alunperin suutuinkaan. Sellainen minä olen enkä voi muuksi muuttua. Ja missä muualla sitä voi ärähdellä ja olla silti turvassa, kuin omassa kodissaan? Onhan se toki rankkaa kuunnella toisen raivoamista asiasta joka ei mitenkään edes liity itseensä. Mutta ei kai sitä raivoamista silloin tarvitse kuunnella, pysyy kaukana kunnes rauhoitun. Suurin osa ärähdyksistäni ei kuitenkaan liity avokkiin millään tasolla, vaan räyhään itsekseni, itselleni.

Joten pitää alkaa siivota enemmän, pitää ärähdykset mahassaan ja vain hymyillä ja olla iloinen. Noh avokkini joutuu kyllä kestämään kaikenlaista paskaa puoleltani, että voisi ainakin yrittää. Mutta kun ei sitä vain aina jaksa. Mutta tokkopa asia muuttuisi pois muuttamalla tai miestä vaihtamalla. Rakastan avokkiani kuitenkin edelleen todella paljon, ja hän minua. Välillä vain emme kestä toisiamme.

Ja ei, emme riitele äänekkäästi, huuda toisillemma ja raivoa. Pystymme yleensä keskustelemaan asioista, joskus kiivaasti, yleensä suht rauhallisesti, mutta emme vain pääse aina yhteisymmärrykseen. Eikä se kai ole tarkoituskaan, kaikesta ei aina tarvitse tykätä tai olla samaa mieltä. Mutta minua pelottaa se, että sairauteni ja masennukseni ajaa sen ainoan miehen joka on minua rakastanut, pois luotani. Ja pahinta on se, että tiedostan asian, mutten onnistu sitä muuttamaan...