Sain VIHDOIN soitettua sille psykiatriselle sairaanhoitajalle. Onhan tämäkin nyt muhinut tässä vaivaiset nelisen kuukautta. Osittain systeemin takia, ja osittain ihan omaa saamattomuuttakin. Olisin voinut soittaa jo elokuussa muttei vain saanut aikaiseksi. Nyt kuitenkin soitin ja sain ajankin... Kahden viikon päähän. Tiedän kyllä että yhdellä hoitajalla on varmasti kiire, ja asiakkaita on paljon, mutta miten hän ehtii tavata asiakkaita kerran viikossa juttutuokion merkeissä kun ei saa uusiakaan asiakkaita mitenkään tämän aikaisemmin sisälle? Syy ei siis ole hoitajassa. Miten olisi, jos hankittaisiin suuren sairaalan kokoiseen terveyskeskukseen KAKSI psykiatrista sairaanhoitajaa, vai onko tämä ihan ennenkuulumaton ehdotus?

Mitäköhän tapahtuisi jos olisi todella akuutti tarvet saada apua? Joo tietysti voi mennä ensiapuun tms. Mutta jos nyt ei ole itsemurhaa tekemässä vaan tarvitsee vain pikaisesti apua. Tosin, itse aika vaikeastakin masennuksesta kärsineenä jo ainakin 10-vuotta on mennyt ilman itsemurhaa. Että kaipa se avun saanti voi odottaa. Ja mitä sitä valittamaan kun sitä apua on nyt (ehkä, voihan vielä olla että hoitaja sanoo, jotta ihan terve sinä olet, mene kotiisi) saamassa, kaikki eivät saa. Siis  ne jotka on jo niin passivoituneet ja elämän halunsa menettäneet etteivät jaksa kiinnostua avun hakemisesta. Eli ne jotka sitä eniten tarvitsee. Suomessa taitaa olla yleistä, että apua saa sitten kun paskat on jo housussa. Hyvä ystävänikin on yrittänyt itselleen saada apua jo vuosien ajan. Mitään ei ole mistään suunnasta hänelle annettu kunnes kävi sitten iso onnettomuus ja jotain peruuttamatonta tapahtui. Nyt ystävä saa apua masennukseensa, mutta sillä oli kova hinta. Jos apua olisi saatu ajoissa, ei sitäkään olisi tapahtunut. Ja tällä hetkellä avun tarve onkin paljon suurempi kuin mitä se olisi ollut, jos apua olisi saanut jo aikaisemmin.

Niin ja kävinhän minäkin 16-17 vuotiaana muutaman kerran psykiatrilla. Toinen haukotteli, tujiotti ja jätti puhumisen kokonaan minulle. Avaus lause oli "miten sulla tänään menee?". Sitten vaihdoin mukamas osaavampaan paikkaan jossa oli oikein nuorisopsykiatri. Hän kertoi minulle ettei minussa ollut mitään vikaa. Jotta se oli sitten siinä. Ihmettelen yhä suuresti, että teini-ikäinen tyttö, joka on kärsinyt vuoden ajan uskomattomia kipuja, käynyt neljässä elämän mullistavassa leikkauksessa, lihonnut 3kk. aikana hoikasta teinistä muodottomaksi palleroksi (jos ette usko, kysykää vaikka niiltä jotka minut tuona aikana näki, olin oikeasti muodoton hirviö pallero) jolla oli paha akne, hiukset tippui päästä ja itsemurha ei ollut kovin kaukana mielestä. Kuka voisi tarvita psykiatrista apua ENEMMÄN kuin tuo teini vuosien takaa? Mutta tässä sitä nyt ollaan. Olisin itsekin varmasti paremmassa jamassa, jos olisin saanut henkistä apua jo  heti silloin kuin sairauteni todettiin, eli 14-vuotiaana. Olisin kestänyt muutokset, kiusaamisen, kivut jne. varmasti paremmin eikä minulle olisi syntynyt ongelmia syömisen kanssa jne. No jossitella voi vaikka maailman ääriin. Turha niitä on enää jauhaa. Mutta katkeruus on kova pala purtavaksi. Toivottavasti pääsen siitä eroon joskus. Enkä edes tiedä mille olen eniten katkera, terveydenhoidolle joka petti minut täysin ja totaalisesti (ainakin henkisellä puolella), itselleni, vanhemmilleni kun eivät osanneet taistella puolestani vaiko ihan vain niille ihmisille joilla menee paremmin kuin minulla.

No mutta, tie eheytymiseen alkaa tästä. Good luck.