Mistä johtuu, että innostun kovasti uusista asioista. Tai siinähän ei ole mitään erikoista, mutta innostukseni yleensä lopahtaa melkein saman tien. Hyvänä esimerkkinä on viikonloppuiset ostosreissut avopuolison kanssa. Odotan lauantaita kuin kuuta nousevaa jos olemme lähdössä vaikkapa Ikeaan. Mutta kun lauantai tulee jäisin NIIN mielelläni vain sinne sohvalle makoilemaan. Ei vain jaksa. Ei jaksa nousta, ei jaksa laittaa vaatteita, puhumattakaan suihkussa käymisestä, taikka itsensä ehostamisesta. Hetkessä tuosta kaikesta tulee maailman suurin ja väsyttävin rutiini jota ei vain jaksa. Sitten sitä vain tiuskitaan ja ollaan vihaisia ja ärsyyntyineitä ja avomies ihmettelee, että mikä ihme sinulla taas on. Ja tämä tapahtuu melkein joka kerta kun jonnekin pitäisi lähteä. Oli kyseessä kuinka kiva tapahtuma tahansa.

Miten joku mukava asia voi muuttua niin väsyttäväksi. Aivot eivät vain toimi niinkuin niiden pitäisi. Mitä enemmän suunittelen ja odotan tapahtumaa, sitä vähemmän nautin siitä, kun pitää oikeasti lähteä. Yleensä itse tapahtuma on sitten kuitenkin oikein mukava, lähtö on vain niin vaikeaa. Ja muutenkin tunnen olevani erittäin saamaton ihminen. Minun pitäisi tehdä vaikka ja mitä, mutten tunnu saavan mitään koskaan oikeasti aikaiseksi. Vai onko niin että minusta vain tuntuu siltä? Jotenkin vain tämä sohvalla makaaminen voittaa kaiken muun. Vaikka tässä maatessa tuntuu siltä että maailma kaatuu päälle, ja elämä on niin tylsää kuin vain voi olla.

Odotan innolla jälleen viikonloppua, tiedossa olisi tyttöjenilta entisten luokkakavereiden kanssa. En ole nähnyt heitä viikkoihin joten ikävä jo on. Aikomuksena on vain tehdä hyvää ruokaa, katsella elokuvia ja lähteä ehkä illalla viihteelle jos siltä tuntuu. Tiedän jo miten homma menee. Elokuvan aikana ja jälkeen olen ihan innoissani lähdössä ulos. Sitten alamme laittautua ja totean taas kuinka ällöttävä, ruma, lihava ja hirviömäinen olenkaan verrattuna kaikkiin muihin. Ja mitä enemmän laittaudun, sitä naurettavammaksi itseni tunnen. Alkoholi tietysti auttaisi asiaa, mutta tällä lääkearsenaalilla todennäköisin tulos olisi lähinnä huono olo. Ihmeellistä kyllä, alkoholi ei tunnu vaikuttavan mitenkään pahalla tavalla suoleeni.

Ulkona käyminenkään ei ole enää samanlaista kuin se oli ennen. Nyt lähinnä istun, juon jotain, juoksen vessassa ja mietin mitä  hittoa täällä oikein teen. Ulkona tuntuu käyvän vain aina ne minua sata kertaa viehättävämmät, laihemmat, mukavammat ja normaalimmat ihmiset kuin minä. Ja jos muuten tuntuu olo mukavalta, alan miettiä millainen arpinen sairas ihminen oikeastaan olenkaan. Miksi sitä kiusaa itseään tällä tavalla? Eikö voisi jo antaa olla, ja tyytyä siihen mitä on ja jatkaa elämää niinkuin muutkin ihmiset.

Olen aina ollut sitä mieltä, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Kauneus on katsojan silmissä ja luonne kertoo paljon enemmän kuin ulkonäkö. Kaikkien muiden ihmisten kanssa pystyn näkemään asian näin, mutten itseni kanssa. Miksi ihmeessä en?