Tänään avokki olisi halunnut lähteä katsomaan ilotulituksia jotka olisi tossa aika lähellä olleet. Mutta mitenkäs minä siihen pystyisin näin illalla etenkin kun on se pahin vessarumba aika. Puhelimessa avokki oli ihan innoissaan, kunnes sanoin, että en voi kyllä valitettavasti lähteä vaikka mieli tekisi. Vastaukseksi avokki sanoi "ai niin joo, ethän sä tietty illalla voikaan lähteä". Kuinka helppoa se onkaan hänen unohtaa tällainenkin asia. Aluksi olin hieman loukkaantunut, mutta toisaalta, eihän hän tämän taudin kanssa elä joten miten sitä aina muistaisi etten pysty tuikitavallisiin normaaleihin asioihin.

Oltiin koiruuden kanssa kävelyllä, ja kyllä syksy on sitten ihanaa aikaa. Jos koskaan pääsen naimisiin asti, menen taatusti naimisiin ulkona, ja syksyllä. Eli pitää hankkia/ommella sitten joku ihana viittaa, ettei tule kylmä :) Hassua kyllä, olen suunitellut häitäni siitä asti kun olin 10-vuotias. Häät muuttuvat aina sen mukaan minkä ikäinen olen, kenen kanssa olin menossa naimisiin, ja mitä mieltä kaverit asioista olivat. Tälläkin hetkellä minulla on aikalailla tarkkaan tiedossa missä, miten, mihin aikaan ja millaiset häät olisi tulossa. Pitäisi vain saada avokki suostumaan ideaan :D Miten siis saada mies kosimaan itseään? En haluaisi olla sellainen nainen joka odottaa kosintaa 15 vuotta, kun mies ei pysty sitoutumaan. Itse olen sitä mieltä, että jos ei kahdessa kolmessa vuodessa vielä tiedä haluaako naimisiin toisen kanssa vai ei, niin ei kannata suhteessa sen pidempään kitua. Ellei tietysti ole kyse siitä, että kumpaakaan osapuolta ei sitoutuminen kiinnosta sillä hetkellä. Mutta jokainen tavallaan. Ei ole tietysti mitään pahaa elää avoliitossa vaikka koko elämänsä, jos se tekee molemmat onnelliseksi.

Kuinkakohan moni nainen tyytyy suhteeseen jossa ei ole onnellinen? Ja pitääkö suhteessa olla täydellisen onnellinen? Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä enemmän arvostan enemmän rauhaa, omaa aikaa, mukavaa yhdessä oloa ja taloudellista turvaa, kuin hullua päätöntä rakkautta joka hiipuukin parin vuoden kuluessa. En ole koskaan ollut mikään suuri rakkauteen uskoja. Voisin mennä naimisiin ihan vain taloudellisista syistä siinä missä rakkaudestakin. Uskon, että naimisiin kannattaa mennä muistakin syistä kuin vain rakkaudesta. Ehkä siksi suuri osa avioliitoista päättyy eroon, koska suhdetta ei pidä pystyssä mikään muu kuin rakkaus. En väitä, ettäkö oma suhteeni olisi mitenkään täydellinen mutta se on minulle hyvä.

Joku muu on varmasti eri mieltä, ja saa ollakin :)