Katsoin dokumenttia naisesta joka sairasti kystistä fidroosia. Hän sain uudet keuhkot mutta muutama vuosi elinsiirteen jälkeen hän valitettavasti menehtyi hylkimisreaktioon. Vaikka en sairastakaan kuolemaan johtavaa sairautta (tosin tähänkin tautiin on ihmisiä kuollut) pystyin samaistumaan paljon tämän nuoren  naisen maailmaan siitä millaista on elää sairauden kanssa joka vaikuttaa jokaiseen päivään elämässä. Kuollessaan tämä nainen ilmoitti ettei ole surullinen, että oli hänen aikansa, hänen aikansa mennä. Ja tiesin tarkalleen mitä hän tarkoitti. Kuinka monta kertaa tämän sairauden aikana olen tuntenut, että on minun aikani mennä. Monta kertaa suorastaan rukoillut vapautusta sairaudesta ja elämästä kipujen ja väsymyksen keskellä. En ole kertaakaan pelännyt leikkaukseen menemistä. Jos kuolen leikkauksen aikana se tapahtuu kuitenkin minun nukkuessani, en tajua asiasta mitään enkä kuole kipuihin. Onko sen parempaa tapaa mennä?

Olen monta kertaa sanonut lääkäreille että en halua avannetta ennenkuin on hengestä kyse.  Mietin usein, olisinko valmis avanteeseen silloinkaan. Onko mitään järkeä elää puolittaista elämää vain sen takia, että meidän pitäisi arvostaa elämää kun meillä sellainen on. Mutta jos elämä pyörii kivun, sairauden, ongelmien ja vessan ympärillä, onko se tosiaan elämisen arvoinen elämä? En tarkoita että olen menettänyt kaiken kiinnostuksen elämään, tai että haluaisin kuolla, mutta missä vaiheessa ihmisellä on oikeus sanoa, että nyt riittää? Tosin jos siihen olisi oikeus, en olisi täällä enää. Olisin lähtenyt maailmasta jo teini-iässä kun elin elämäni pahinta aikaa sairauteni kanssa. Tai ehken kuitenkaan pahinta. Tiesin nimittäin koko ajan, että tulen "tervehtymään" ja voin taas viettää normaalia elämää. Se olikin varmaan ainoa asia joka piti minut  hengissä tuona aikana. Mutta nyt... Ei ole lupauksia normaalista elämästä, ei mitään takeita. Todennäköisesti tulen viettämään loppu elämäni joko tässä tilassa, tai avanteen kanssa. Ja kumpikaan ei pahemmin houkuta.

En tiedä puhuuko tässä enemmän sairauteni, masennukseni vai minä itse. Tällä hetkellä kaikki tuntuu taas niin vaikealta näiden kipujen keskellä, eikä mikään tunnu auttavan. Napsin pillereitä kuin karkkia, mutta mikään niistä ei auta niinkuin pitäisi. En edes tiedä miksi napsin niitä enää, tottumuksesta varmaan ja koska muutakaan ei ole. Jos lääkkeet auttaisivat edes kipuihin ja tähän kuluttavaan väsymykseen olisi paljon helpompaa. Mutta väsymys, kivut, vessassa juoksu ovat kuluttaneet elämääni jo niin paljon.

Muistan ajan jolloin minulla oli ystäviä vaikka muille jakaa, olin koko ajan menossa ja touhuamassa asioita. Nyt minulla on muutama hyvä ystävä, joista suurinta osaa näen todella harvoin. En jaksa lähteä mihinkään, enkä uskalla koska vessa hätä voi iskeä missä vain ja milloin vain ilman varoitusta. Pahinta on se, että saatan olla ilman vessaa muutaman tunnin jopa heräämisen jälkeen, ja sitten iskee taas se ravaaminen ja istun vessassa kymmenen minuutin välein. Koskaan ei voi tietää milloin vessaravaus iskee, joskus heti aamusta, joskus hieman myöhemmin iltapäivästä. Ja jos pidättelen liian pitkään olen todella kipeä ja särkyä on joka paikassa koko loppupäivän ja seuraavan yön.

No mutta se siitä, tämän päivän ajatuksista. Olo ei ole mitä parhain ja kivuissa ajatuksen lentelee ties minne :) koitetaan kestää.