Huoh. Tänään taas huomasin että ystäväni pitivät vappu-bileet, mutta minulle ei ilmoitettu. Johtuen ehkä siitä että yksi hyvistä ystävistäni oli matkoilla, juuri se joka yleensä minua kutsuu tai pyytää mukaan. On todella surullista huomata olevansa täysin kaiken ulkopuolella. Ei kai kukaan halua minua kutsua koska yleensä minut pitäisi hakea autolla sinne pippaloihin, kun en tosiaan voi julkisilla mennä ellei matka ole alle puolentunnin eikä ole vaihtoja (ellei sitten kyseessä ole juna, jossa on tietysti vessat mutta usein ei jaksa junallakaan kulkea). Joten en siis ole vihainen tai loukkaantunut, mutta surullinen. Koska en koskaan mene minnekään, ei minua enää oikein kutsutakaan, olen unohdettu.

Ensin reaktiona oli suuttumus "mikset sä koskaan tule mihinkään", "miks sut pitää aina hakee ja tuoda" "etkö nyt tän kerran voisi tulla mukaan". Älkää käsittäkö väärin, ystäväni ovat kyllä kuskanneet minua pitkin poikin aika runsaastikin aikanaan. Mutta on helppo unohtaa se joka ei koskaan pääse mihinkään. Eikä tietysti kaikkia pippaloita voi pitää minun luonani. Olen vihainen itselleni, olen surullinen ja tunnen oloni hyljätyksi ja yksinäiseksi. Tämä ei ole kenenkään syy, eikä tälle oikein voi mitään. Pitäisi vain tottua. Mutta se on niin vaikeaa. Olen aina ollut se, jolla on paljon ystäviä, aina menossa tai tulossa eikä herken rauhaa yksinoloon. Nyt asiat ovat täysin toisin. Tietysti se, että en ole enää opiskelija ystävieni kanssa, jolloin oli aikaa tavata selkeästi enemmän. Nyt tapaamisia ja illanviettoja rajoittaa työajat sun muut. Mutta tiedän, että kaverit kyllä tapaavat ja viettävät suht useinkin iltoja keskenään ja ilman minua. En tiedä olisiko parempi, että minua aina pyydettäisiin mukaan, vaikken selkeästi pääsekään. Mutta voi olla, että kaverit tuntisivat velvollisuudekseen tuoda ja viedä minut autolla, mikä tarkoittaa sitä ettei voi ottaa alkoholia ja pitää yöllä ajella autolla jne. Joten ymmärrän hyvin. Mutta silti se sattuu ja suututtaa.

Pahinta kaikessa on kait se, että kaverini eivät ihan tajua, että en tosiaan voi lähteä, tulla ja mennä sairauteni takia ei siksi etten haluaisi. Ja toki masennukseni vaikuttaa siihen etten joskus vain jaksa lähteä. Masennuskin on sairaus, ja väsymys ja saamattomuus on yksi sen oireista. Mutta harvoin ystävät tajuavat, että olen oikeasti väsynyt kun sanon olevani. En kiukuttele tai halua huomiota, vaan olen vain hemmetin V Ä S Y N Y T! Yritän selittää, että elämäni on samanlaista useimmiten (toki on parempiakin aikoja) kuin ihmisellä jolla on vaikea ripuli, vatsanväänteitä ja ei saa nukuttua kuin pari tuntia yössä. Mutta minähän vain liioittelen. En voi olla niin sairas ja kipeä. Mutta valitettavasti usein olen. Onneksi on päiviä, jopa viikkoja kun menee ihan ok, mutta olen silti sairas.

Surullista kun joutuu luopumaan näin nuorena koko elämästään, ystävistään, työstään, harrastuksista jne. Miten sitä voisikaan jaksaa tätä samaa paskaa joka päivä.