Eilen tuli käytyä pitkästä aikaa työkavereiden kanssa ulkona. Oli oikein mukavaa, käytiin ensin ravintolassa porukalla ja sitten lähdettiin tarkastamaan yöelämä kaupungin keskustassa. Ruoka oli hyvää ja alkoholijuomat maistuivat. Olimme ulkona kahdeksasta yhteen ja se on pisin aika mitä olen ollut iltariennoissa varmaan kahteen vuoteen. Vessassa kerkesin käydä 6 krt. tuona aikana, eli ei ihan koko ajan tarvinnut ravata. Alkoholi nimittäin saa suolen toimimaan hitaammin, jotenkin kait lamauttaa sen. Myrkkyähän se elimistölle on, etenkin sairaalle sellaiselle. Mutta minkäs teet, nuoria tässä vielä ollaan ja elämä edessä. Pakko sitä on välillä päästää nuttura alas ja katsoa elämän mukavaakin puolta.

Nutturasta tulikin mieleen :D Minulla on töissä AINA hiukset kiinni ponnarilla taikka nutturalla. Ihan vain sen takia että hiukseni, jotka ennen olivat kauniit ja paksut, ovat harvenneet omasta mielestäni todella rajusti. Nyt kuitenkin jostain kumman syystä päätin pitää hiukset auki. Heti kun työkaverit näkivät minut he olivat yhtä mieltä siitä, että minulle sopii paljon paremmin avonaiset hulmuavat hiukset kuin se iänikuinen ponnari/nuttura. Selitinkin asian itselleni niin, että itse näen millaiset hiukset minulla ennen oli, kauniit ja paksut. Nyt kun tukka on harvennut näen vain sen mitä ei enää ole, mutta en sitä mitä vielä on. Eli minulle hiukseni näyttävät siltä kuin päässäni olisi vain kaksi karvaa, mutta työkavereideni mielestä hiukseni näyttävät aivan normaaleilta eikä mitenkään erityisen ohuilta tai harvalta. Eli kaikkea sitä oppii itsestäänkin.

Oli myös hienoa jutustella (vaikka hieman tuiskeessa oltiinkin) työyhteisömme uusimman jäsenen kanssa. Huomasimme molemmat että meillä onkin paljon enemmän yhteistä kuin mitä aluksi luulimme. Ulkonäkö (ainakin minun tapauksessani) kertoo ihan eri tarinaa mitä sieltä pääkopasta sitten löytyykin. Itse yritän vaikuttaa joko hillityn muodikkaalta tai sitten erittäin omituiselta kaikkine ihme vaatteineni. Töissä ollessani pukeudun aika tylsästi ja hyvin eri tavalla kuin ulos mennessäni. Tosin nykyään tiukat seksikkäät farkut ovat vaihtuneet isoihin lökäfarkkuihin ihan jotta saisin alati paisuvan mahani mahtumaan edes jonnekin. Jossei housuihin, niin sitten roikkumaan housujen ulkopuolelle. Mahan turvotus määrää aika paljon pukeutumistani. Kun haluan lähteä ulos viettämään iltaa ja tekee mieli laittaa se ihana tiukka minihame tai tiukat farkut pitää aina kysyä  mahalta mitkä sen fiilikset on. Koska jos neiti masu on sitä mieltä että se ei halua rajoittaa itseään tiukkoihin farkkuihin niin silloin ei auta muu kuin ottaa ne vanhat löysät lempifarkut. Onneksi olen parisuhteessa niin ei tarvitse enää yrittämällä yrittää viehättää sitä vastakkaista sukupuolta, voi vain olla oma itsensä (jolloin saakin muuten paljon enemmän miehistä huomiota, masun kanssa tai ilman).

En tiedä muista ihmisistä mutta minun mahallani ainakin on ihan oma luonteensa. Elämme mahani kanssa ikuisessa viha/rakkaus suhteessa. Mahani välillä selkeästi vihaa minua koska syön sopimattomia asioita. Minä taas vihaan mahaani koska se ei koskaan tunnu muokkautuvan sen mukaan mitä minä haluaisin. Nykyään tykkään masustani ulkoisesti. Se on pyöreä pömppö, muttei liian suuri kuitenkaan (paitsi turvotessaan). En haluaisi koskaan litteää vatsaa, sellainen ei mielestäni ole naisellinen, ainakaan minulle. Mutta mahani joskus käsittää tuonkin hieman väärin ja pyöristää itsensä ylpeästi palloksi. Onneksi vessassa käynti usein helpottaa kätevästi, puristaa mahasta mehut pellolle eikä se jaksa enää ylpistellä. Joku ulkopuolinen ihminen voisi kauhistella mahaani arpineen kaikkineen, mutta minulle arvet kertovat minun ja mahan elämän pituisesta taistelusta sairauttani vastaan. Masu raukka, kaunis se ei ole, mutta sitäkin rakkaampi.

Lopuksi pieni ote novellista jota olen alkanut kirjoittamaan:

"Olen ihminen joka ei kuulu tähän maailmaan. Kaikki tämä pahuus saa minut surulliseksi, liian surulliseksi. En kestä maailmaa jossa en voi olla oma itseni. Olen liian lapsellinen, liian innokas, uskallan innostua pienistä asioista joilla ei muille ole mitään väliä. Kun en löydä kaltaistani pieni osa maailmaani kuolee. Kun tajuan ettei muiden maailma ole samanlainen kuin omani nousee sisääni ikuinen surumielisyys. Kuin tajuaisin jonkin asian mitä muut eivät ole tajunneet. Ja vaikka kuinka yrittäisin tuoda sitä asiaa esiin, kukaan ei kuuntele."