Kello on jo vaikka mitä ja nukuttaa kovasti, mutten haluaisi mennä nukkumaan. Aamulla kuitenkin nukun pitkään. Ja ihan järjestetysti. Nimittäin aamulla ei ole mitään tekemistä. Tai siis tekemistä olisi paljonkin jos viitsisi ja saisi takamuksensa ylös. Mutta aamuisin televisiosta ei tule mitään, kukaan ei ole internetissä ja mieskin on töissä. Joten nukun myöhään (mikä ei ole koskaan ollut minulle ongelma) ja valvon illalla sitten niin pitkään kun televisiosta tulee jotain katsottavaa. Tosin harvoin katson televisiota. Päiväni kuluu sohvalla maaten ja miettien, että mitä sitä taas tekisi, kuitenkaan jaksamatta oikeasti tehdä mitään. Olen siis passivoitunut aika pahoin.

Olisikohan mahdollista saada jonkinlaista ajankulua päivään jostain mielenterveyspalvelusta tms. Tosin sellaisiin ei pääse jos ei ole diagnoosia, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa terveyskeskusken psykiatriselle sairaanhoitajalle. Osittain siksi että en vain saa mitään aikaiseksi, ja osittain siksi että minussa on niin hirveä raivo terveydenhuollon "ammattilaisia" kohtaan. Tämä raivo onkin kerennyt kyteä aika mukavasti viimeisen 10 vuoden aikana.  

Mikä ihme ajaa ihmisen siihen että mikään ei vain kiinnosta? Kukaan ei kiinnosta. Harvoja mielekkäitä tapahtumia lukuunottamatta, yleisesti ottaen mikään ei vain kiinnosta. Minulla on tasan muutama ihminen joita edes haluan tavata, koska ei vain jaksa ajatella sitä miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Joten hengailen vain ihmisten kanssa joista tiedän että voin olla oma itseni, ja ihmisten kanssa jotka saavat minut unohtamaan masennukseni, tai ihmisten jotka tietävät itsekin millaista on olla masentunut. Tarvitsen aika-ajoin molempia tunteakseni itseni normaaliksi. Olen siitä onnellisessa asemassa että minulla sentään on vielä muutamia ystäviä. Sellaisia joiden kanssa voin puhua masennuksesta niinkuin asiat on, ja ystäviä joiden kanssa voin keskittyä mukaviin asioihin ja touhuta kaikenlaista. On tärkeää etten vain koko ajan marmata masennuksestani, mutta yhtä tärkeää on se että pääsen siitä välillä puhumaan.

En ole edes käynyt tapaamassa äitiäni kahteen vuoteen, vaikka hän joka viikko soittaa ja kysyy koska tulen käymään. En vain jaksa. Se energia mikä menee siihen että pääsen juna-asemalle, sieltä bussi-asemalle ja eteenpäin äitini asunnolle, on vain niin suuri koitos etten halua edes ajatella sitä. Äitini mukaan en voi olla  masentunut, koska jos olisin hän olisi asian huomannut. Pieni info hetki kaikille, useimmiten masentunut ihminen vaikuttaa tavallista iloisemmalta ja pirteämmältä juuri siksi että yrittää peittää sisäistä mustaa maailmaansa. Onneksi minulla on kuitenkin hetkiä ja ihmisiä joiden seurassa voin hetkeksi unohtaa masentavat ja ahdistavat asiat ja olla edes hetken aikaa ihan vain normaali ihminen. Mutta se ei koskaan kestä kauaa.

Jokatapauksessa, valittaminen on helppoa, avun hakeminen ei ole. Eli pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja soittaa sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle. Teen sen ihan heti kun saan aikaiseksi. Kun olen ensin siivonnut kotona hieman, laittanut astiat astianpesukoneeseen, imuroinut olohuoneen maton, pedannut sängyn, pessyt hampaat, käynyt suihkussa ja... No niin  no... Tämä kaikki normaali toimiminen tuntuu uskomattoman ahdistavalta ja väsyttävältä. En olisi koskaan voinut uskoa miten äärettömän energiaan vievää pelkkä hampaiden peseminen voi olla kun ei vain jaksa.

Näiden ajatusten saattelemana nukkumaan.