Mietin tässä yhtenä päivänä lääkäreitä ja heidän ammattitaitoaan. Sen jälkeen kun olen sairastunut (14v) en ole oikein luottanut lääkäreihin. Mutta todellinen epäusko heidän ammattitaitoaan kohtaan minulla on alkanut olla siinä vaiheessa kun tulin täysi-ikäiseksi ja aloin itse ottaa hieman sairaudestani ja hoidoistani selvää. On jotenkin omituista että pitää itse tietää kaikki omasta sairaudestaan, lääkityksistään ja leikkauksistaan. Ihan pelkään sitä päivää jos joudun koskaan tajuttomana sairaalaan. Minulle on sairaalassa annettu vääriä hoitoja, vääriä lääkkeitä, lääkkeitä jotka olivat elintärkeitä on jätetty antamatta jne. Edes sairauteeni erikoistuneet lääkärit eivät aina tunnut tietävän asioista, tai sitten he eivät vain välitä.

Ongelman huomaa parhaiten kun joutuu tutkimuksiin, kuten vaikkapa tähystykseen. Minulle tehdään pouch-skopioita aina muutama vuodessa. En sen tarkemmin mene yksityiskohtiin, mitä tutkimuksessa tapahtuu mutta se ei ole mikään kovin mukava tutkimus. Normaalille ihmiselle tehdään paksunsuolen tähystys, mutta koska minulla ei ole paksuasuolta tähystys tehdään j-pussiin. Tähystys on suhteellisen kivulias tutkimus, mutta silti sairaalassa vaaditaan että se tehdään edelleen (vaikka on olemassa kipulääkkeitä, nukutus mahdollisuus ja vaikka mitä) usein ilman mitään lääkkeitä. Tähystyksessä kipulääkkeetkään eivät välttämättä auta suolen sisäiseen kipuun joten vaikka saa kipulääkkeitäkin saa useimmiten kärvistellä kivuissa. En ymmärrä miksi nykyaikana pitää jo valmiiksi sairaita ihmisiä, jotka ovat koko ajan kivuissa, vielä rääkätä tuollaisilla tutkimuksilla. Tämäkin tutkimus voitaisiin tehdä narkoosissa tai sellaisissa mömmöissä ettei potilas tiedosta  mitään. Mutta ei, lääkärit haluavat tehdä tutkimuksen ilman mitään. Ja kehtaavat vielä JOKA KERTA sanoa että ei tämän kyllä pitäisi sattua, etenkin kun minulla on j-pussi. Olen sitä mieltä että JOKAINEN lääkäri pitäisi laittaa tähystykseen ilman mitään kivunlievitystä jo opiskelu vuosinaan. Ehkä silloin lääkäreiltä liikenisi jotain empatiaa ja tilanne tajua potilaita kohtaan. Avuttomuuden tunne tilanteessa on se pahin. Et voi tehdä mitään, vaikka lääkäri satuttaa sinua enemmän ja enemmän. Rukoilet että lääkäri lopettaisi tutkimuksen tai edes antaisi hengähdystauon, mutta usein lekuri sanoo vain että ei tämän pitäisi sattua, tehdään  homma loppuun nyt vain kun on kerran aloitettu. Joku kerta lääkäri lähtee tutkimuksestani hampaat kurkussa...

Voin kertoa, että useimmiten lääkäri EI tiedä tuon taivaallista siitä onko joku tutkimus kivulias vai ei, hyvä jos tietää edes potilaan nimeä. Ja vielä useammin lääkäri ei välitä satuttaako hän potilasta vai ei. Potilasyksityisyys lentää ikkunasta siinä vaiheessa ulos kun potilas astuu vastaanotolle tai sairaalaan. Olisiko jonkinlainen "asiakkaan vastaanottaminen ihmisenä" koulutus paikallaan? Vai onko niin että tuossa ammatissa sitä muuttuu vain kylmäksi ja kyyniseksi eikä sitä mielenkiintoa riitä lukemisen jälkeen enää varsinaiselle asiakkaalle.
Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vielä vaikka kuinka paljon ja kuinka pitkään, mutta asiasta jauhaminen ei tuo muutoksia. Joten taidan lopettaa vielä ennenkuin todella tulistun :D