Noniin sieltähän se tuli. Ero siis. Avokkini on kuulemma jo pari kuukautta miettinyt että miten kertoisi asian minulle ja odotellut josko hänen mielipiteensä asiasta muuttuisi. Syinä oli kuulemma vain se, että hän ei osaa sitoututa eikä halua samoija asioista suhteeltamme kuin minä. Ja ei kuulemma enää rakasta minua. Noh. Merkkejä on ollut ilmassa, joten täysin puun takaa tämä ei tullut mutta pirun vaikeaa silti.

Ensimmäisenä tuli vain mieleen että miksen suudellut ja halaillut miestä enemmän nyt kun sitä ei enää pääse tekemään. En pääse enää koskemaan häntä, se varmaan tuntuu pahimmalta. Fyysisen läheisyyden yhtäkkinen loppuminen. Hän siis jätti minut, ja minä rakastan häntä edelleen joten ero iskee minuun paljon pahemmin kuin häneen.

On todella omituinen tunne kun ihminen jota rakastat eniten maailmassa, johon olet kaikessa turvannut, myös silloin kun on ollut paha mieli ja tarvinnut syliä, ei ole enää olemassa. En voi suurimmassa surussani tukeutua häneen ja olenkin täysin pihalla. Keneen minä tukeudun? En keneenkään. Pakko itse jaksaa. Juuri nyt kun ei sitä normielämääkään oikein jaksaisi, mitä varten sitä enää edes yrittää.

Minka ainakin jää minulle. Se sovimme jo koiraa  hankkiessa että jos ero tulee, niin koira jää minulle. Tulee olemaan raskasta yksin koiran kanssa, etenkin kun nuo lenkkeilytykset eivät ole sitä mieluisinta puuhaa (etenkään aamuisin) mutta pikkuisesta en voi luopua mistään hinnasta.

Ero... En jotenkin koskaan ajatellut että se tulisi minun kohdalleni, vaikka miksi ei tulisi...