Eilen, elikkäs äitienpäivänä, sain äitini ja siskoni  itkemään. Olin kirjoittanut runon äidilleni äitienpäiväkorttiin ja jätin kortin äidille kun lähdin yläkertaan (siskoni talossa) leikkimään kummityttöni kanssa (3 vuotias pikkuprinsessa). Ja kun tulin takaisin olivat molemmat lukeneet kortin ja vollottivat silmät punaisina. Hieno alku päivälle :D

Mutta olin tosiaan siskoni luona sunnuntaina ja pääsin hoitamaan siskoni kaksoityttöjä jotka syntyivät n. kuukausi sitten. Voi että olivat suloisia ja pieniä. Isosiskokin oli oikein kiltti ja touhukas. Siinä kun pitelin pikkuista tuhisevaa vauvaa sylissäni mietin että josko minä sittenkin tahtoisin vauvan. Mutta onneksi ajatus ei mennyt sen pidemmälle. koska A. En voi saada lapsia ja B. Avomieheni ei  halua lapsia. Pieni mahdollisuus olisi hedelmöityshoidoilla saada ehkä lapsi, mutta se olisi niin epävarmaan ja epätodennäköistä, etten halua edes lähteä siihen rumbaan. Adoptointia olen usein miettinyt, ja tahtoisinkin adoptoida jossain vaiheessa lapsen ulkomailta (venäjältä tai kiinasta) mutta mies ei halua adoptiolasta. Että siinä sekin sitten. Ei lapsia siis tähän talouteen. Jos kuitenkin toinen koira?

Mietin usein millaista elämäni olisi jos en olisi sairas. Olisiko minulla se hieno omakotitalo, rikas mies ja pari lasta juoksemassa ympärillä? Vai olisinko tässä samassa tilanteessa silloinkin? Ei voi tietää, eikä jossittelu paljoa auta asiaa. Usein mietin sitäkin, että johtuuko haluttomuuteni hankkia lapsia siitä, että tiedän etten sellaista voi saada, vai enkö tosiaan vain halua lapsia?  Ja miten ihmeessä tämä teksti nyt meni lapsiin :D

Siskoni elää tavallaan minun unelmaani. Hänellä on ihana kolmikerroksinen (josta olen AINA pienestä tytöstä asti unelmoinut) omakotitalo, kolme ihanaa tyttölasta, hyvin toimeentuleva mies ja muutenkin aika hyvä elämä. Hänkään ei ole onnellinen. Olisinko minä onnellinen kuitenkaan, vaikka olisin saanut kaiken tuon? En ymmärrä, miksi me kumpikaan emme osaa olla onnellisia siitä mitä meillä on. Olen jonkin verran kateellinen siskolleni, mutta toisaalta olen todella onnellinen siitä, että hän on saanut kaiken sen mitä minäkin olisin halunnut. Hän on se ansainnut kovalla työllä ja selviytymällä hengissä lapsuudenkodistamme. Se on jo paljon.

Yritin löytää jotain kivaa kuvaa sisaruksistani... Ainoa jonka löysin oli tämä skämäinen pääsiäiskuva :D minä olen se pienin ;)